Maad daze.

Viimeinen viikko on ollut niiin täynnä erilaista toimitusta, ettei tiedä mistä aloittaa. Ensin kai suru-uutisesta. Keith Elam aka G.U.R.U. (Gifted Unlimited Rhymes Universal) joutui antamaan sairaudelleen periksi, ja vaihtoi taajuutta 19. huhtikuuta.

Niin yhdessä Premierin kanssa tehdyt levyt, kuin -myönnettäköön- kovin vaihtelevan tasoiset sooloprojektitkin sisälsivät kautta linjan ja läpi vuosien jotain sellaista, mitä yksikään muu artisti ei ole onnistunut allekirjoittaneelle tarjoamaan. En väitä, että Guru olisi yleismaailmallisesti ns. tärkeämpi artisti kuin vaikka Marvin Gaye tai Curtis Mayfield. Näistä nyt edesmenneen Illest Brotherin erottaa ainakin se, että hänet pääsin tapaamaan sekä henkilökohtaisesti, että haastattelutilanteessa myös puhelimitse.
Phonerin teon aikaan The Ownerz -albumi oli juuri ilmestynyt, ja assistentti New Yorkin päässä kehotti toimimaan nopeasti, sillä Guru oli pahassa flunssassa, eikä kuulemma olisi jaksanut puhua pitkään. Artistin omasta aloitteesta päädyimme kuitenkin puhumaan lähemmäs tunnin ajan, enkä muista montaa artistia, joiden kanssa keskustelu olisi sujunut yhtä luontevasti.

Levyillä, ennenkaikkea ikisuosikeillani Step In The Arenalla ja Daily Operationilla Gurun lyriikoiden liikkuminen jatkuvasti yhteiskunnallisuuden ja henkilökohtaisten tuntemusten rajalla, yhdistettynä hänen ainutlaatuiseen vokaalisoundiinsa tulevat tuskin koskaan mielestäni haihtumaan. Usean vuosikymmenen ajan tuntui, kuin mikissä olisi taitojaan kerta kerran jälkeen todistanut vanha kaveri. Harvalla kaverillani kuitenkaan olisi ollut pokkaa painattaa paitoja tekstillä Brooklyn Builds Character. Nyt tuota printtiä kantava paita pääsee niiden joukkoon, jotka saavat muuttua pölyksi, ennenkuin niistä luovun.

Thank you, much respect & eternal peace.